Valmentajat

 

Nimi:	Markku Sorosuo
A.K.A:	make/koutsi/diktaattori/jne
Homma:	perustaja/yrittäjä/pääkoutsi
Koulutus:	Level 1/FAF PT/FAF Gym Trainer

Lyhyt historiani ja miten minusta tuli CF Lohjan päävalmentaja: En ollut tehnyt oikeastaan mitään fyysistä koko aikuiselämäni aikana ja se alkoi pikkuhiljaa näkymään kehossani. Lopulta 2007 havahduin sairaalloiseen ylipainooni, jotain oli tehtävä! Joten ryntäsin kuntosalille ja rupesin lenkkeilemään paremman tiedon puuttuessa.

Tuloksia tuli ihan mukavasti, mutta jossain vaiheessa punttien kolistelu alkoi maistumaan puulta ja kehitykseni rupesi laantumaan, lopulta 2009 en saanut enää kehooni muutosta vaikka kuinka riehuin punttisalilla. Rupesin miettimään, olisikohan olemassa mitään tehokkaampaa väylää päästä kuntoon, jotain nopeampaa tapaa.

Tutkin asioita ja 2009 kesällä törmäsin netissä johonkin, jota kutsuttiin ”CrossFitiksi”. Kaipasin kipeästi vaihtelua, olin kertakaikkiaan kyllästynyt silloisiin salitreeneihin. CF näytti heti äärimmäisen mielenkiintoiselta sekä järkyttävän haastavalta, kenties juuri sitä mitä etsin. Kokeilin oikeastaan heti seuraavana päivänä CrossFittiä (eka treeni heti Fran rx:nä ja 22 minuuttia…) ja jäin heti koukkuun. Se tarjosi fiiliksiä ja haasteita aivan toiselta planeetalta, kuin mihin olin tottunut. Vaihdoin samantien täysveriseksi crossfiittailijaksi, sen jälkeen en ole katsonut taakseni.

CrossFit Lohjan ensimmäiset askeleet luotiin vuonna 2010 kun ensimmäinen salini ”GymSoro” näki päivänvalon Lohjan Kalkkipetterissä. GymSoro toimi vajaa vuoden verran personal trainer -asiakkaideni valmennuspaikkana. Maine kiiri, puskaradio puhui ja lopulta avasin toukokuussa 2011 Karjalankatu 2:een CrossFit Lohjan. Karjalankadulla pidin salia tammikuuhun 2012 asti, kunnes kasvoimme siitäkin ulos. Helmikuussa 2012 avasin Pailantielle alueen suurimman CrossFit-keskuksen.

Ja sillä tiellä olen edelleen. Opin, opetan ja kehityn joka päivä. Kaikki tämä tapahtuu paikassa nimeltä CrossFit Lohja, jossa on maailman parhaat asiakkaat. Tervetuloa mukaan.

Nimi:	Sari Rautiala
A.K.A:	sarppa/voima-sari/robotti
Homma:	palomies/valmentaja
Koulutus:	Level 1

Nimeni on Sari Rautiala ja minähän olen siis koko keski-iän mittaisen elämänkaareni ajan liikkunut aina. Pohjanmaan aakeella laakeella asuessa harrastukset olivat jotakuinkin hiihto, juoksu ja jalkapallo. Isoveljien kisatessa näissä oikein tosissaan, joutu ittekkin numerolappua rintaan sovittelemaan.

Puntit ja voimapuoli tuli kuvioihin samalla lailla velipoikien perässä. Sali oli kaivoksen työntekijöiden pieni kellari. Perusvehkeet, voimanostoon kaikki tarvittavat, ei turhia koreiluja. Muistan, kun sain ruutupaperille lyijykynällä tehdyn punttiohjelman ja siitä se lähti -penkkiä pelkällä tangolla ja niin eespäin.

Kävin lukion jälkeen palo-opiston Kuopiossa (ensimmäinen nainen Suomessa!! -Make) ja päädyin Vantaalle töihin. Liikunta sai tavallaan uuden tarkoituksen: työkyvyn. Olen aina ollut joukkuelajin tyyppi enemmän kun yksilösuorittaja. Pelailin futista Vantaalla ja vielä täällä Lohjallakin jokunen vuosi sitten. Ja punttia on tullu kokeiltua vähän sotilaspenkkikisoissakin.

Olen oikeastaan tietämättäni aina treenannu vähän crossfit-tyyliin: kaikkea sekaisin. Futisvalkkukin sanoi jo joskus alkuaikoihin, että ”Älä Sari vedä sitä punttia, kangistut”. Noh, en ollut nopein, mutten hitainkaan. Kestävyys oli kait se mun vahvuus.

Oikein virallisesti tutustuin CF:iin muutama vuosi sitten työkaverin kautta ja tietty samaan aikaan netistä maailmalta alkoi kuulua Mikko Salosta ja tästä ”ihmelajista”. Ihmeissäni kuuntelin työkaverin juttuja treeneistä, jotka sisälsi oohooässiä, kippejä ja händständpushappeja – WTF! Töissä seurasin silmät pyöreenä, kun heppu repi rautaa tuskassaan, punnersi ja loikki narulla… Tämähän piti testata itse!

Viime kesänä uskaltauduin Karjalankadulle demotunnille. Hypittiin boxille ja heiluteltiin kuulaa 7min. VAIN 7 minuuttia -mutta aivan täysillä! Olin myyty!

Näihin viranomaishommiinhan tämä laji on todellakin kun nyrkki silmään. Kaikki, mitä täällä tekee palvelee jollain lailla meidänkin työkykyä: voimaa, liikkuvuutta, kestävyyttä -kaikkea mahdollista. Ja vaikka tässä koko ajan vanheneekin ja paikat välillä krenailee -skaalataan!

Kaikkein parasta on kuitenkin ollut tämä porukkahenki! Samalla viivalla ollaan kaikki joka wodissa ja kaveria ei jätetä kärsimään yksin, kannustus on aina huikeeta! Salilta lähtee aina hymy naamalla.

Nimi:	Joakim Lindholm
A.K.A:	jokke
Homma:	palomies-ensihoitaja
Koulutus:	Level 1

Jokke on nimi ja Karjaalta kotoisin. Nuoruuden vietin enimmäkseen
käsipallokentällä kunnes eräänä päivänä kiinnostus lajia kohtaan vaan
loppui ja se oli sitten siinä. Hieman tuli sählyäkin kokeiltua, mutta
sekään ei oikein natsannut.

Vuosia meni etten harrastanut oikein mitään ja kuntokin oli sen
mukainen. Vasta armeijassa tuli seuraavan kerran kuntoiltua kunnolla,
mutta ei tarpeeksi. Armeijan jälkeen opiskelin ensihoitajaksi ja siinä
ohessa tuli hieman kuntoiltua juoksun ja punttisalin merkeissä, mutta
sekin laantui aika nopeasti.

Muutaman työvuoden jälkeen havahduin siihen, että ei meinaa enää jaksaa
töissä ja kun vaaka näytti +90kg, niin jotain oli pakko tehdä. Samalla
työkaveri houkutteli hakemaan hänen kanssaan Pelastusopistoon. Joten
sovittiin, että nyt alkoi uusi elämänvaihe ja ruvettiin treenamaan
Pelastusopistoa varten. 5 kuukautta myöhemmin ja 20kg kevyempänä oli
pääsykokeitten aika. Opiskelupaikkakin irtosi ja matka kohti Kuopiota
alkoi.

Pelastusopistossa tuli sitten treenattua enemmän kuin ikinä, kuntokin
parani huomattavasti ja olo oli mahtava. Pelastusopistossa tuli myös
ensimmäinen kosketus CrossFittiin kun eräs Mikko Salo oli siellä
paloesimieskurssilla ja kurssikavereiden kanssa ihmeteltiin mitä ihmettä
toi kaveri oikein tekee. Mikko kertoi hieman mikä tämä CrossFit oikein
on, siitä sitten kurssikavereiden kanssa internettiin ja CrossFitin
pääsivuille ja wodeja kokeilemaan. Aika nopeasti tuli huomattua, että ei
se oma kunto ehkä ollutkaan niin hyvä.

Pelastusopiston jälkeen tuli vaihe, jolloin tuli aika paljon treenailtua
kahvakuulien kanssa ja toiminnallinen treeni unohtui hetkeksi. Kunnes
kerran töissä tuli CrossFit puheeksi ja päätin internetistä hakea hieman
lisää tietoa kyseisestä lajista. Lopputulos oli että päädyin CrossFit
Lohjan sivuille ja ilmoittauduin demotunnille. 7min. treeni ja aivan
loppu! Olin myyty!

Joten elokuussa 2011 alkoi oma CrossFit urani, päivääkään en ole
katunut. Kunto on parantunut ja lisäksi olen sannut valtavasti uusia
ystäviä!

”Pain never felt this good” – Jokke

 

Nimi:	Mika Nevalainen
A.K.A:	miguli
Homma:	hitsaaja/apuvalmentaja
Koulutus:	Level 1

Pappi ruikkasi vedet naamalleni ja rääkäisi nimeksi Mika. Siitä se alamäki sitten lähti. Lapsuuden Hakunilassa ensimmäiseksi harrastuksekseni sain osuvasti ammunnan. Kuuden vanhana alettiin faijan kanssa käymään ilmakivääritreeneissä. Muistan olleeni 8 vuotiaiden ryhmässä, kun ei muita vaahtosammuttia ollut. Tämä harrastus jatkuikin 11 vuotiaaksi asti.

Sitten tapahtui herääminen. Jämähdin eräänä iltana isukin viereen katsomaan Atlantan Olympialaisia ja vuorossa oli Ivan Ivankovin permantoesitys… Olin myyty, siihen jäi ammunta. Sanoin heti isälle, että haluan telinevoimisteluun, eikä pappa pistänyt hanttiin. Ikäväkseni huomasin aikas nopeasti, että olin muutaman vuoden myöhässä. Muut mun ikäiset harjoittelivat jättiläistä rekillä, kun minä hinkkasin kieppiä. Toisaalta laji antoi jatkuvasti onnistumisen tunteita. Tätä jatkuikin yläasteelle saakka. Koulua piti käydä Virkkalassa ja ainoa bussi koulun jälkeen Espoon suuntaan (Espoon telinetaiturit) oli ns. suomenruotsalaisten bussi. Tämä seikka antoikin alkusysäyksen seuraavalle harrastukselle…nyrkkeilylle (Viipurin nyrkkeilijät). Älkääkä vetäkö tästä johtopäätöksiä! Olen kaksikielisen tytön isä nykyään.

Nyrkkeilyssä pääsin jo edesmenneen herra Bomban oppiin. Mieleenpainuvimmat kuntopiirit veti Joni Nyman. Ei meikäläisestä kisailijaa olisi saanut, olin niin pirun tempperamenttinen kuumakalle, että ajattelin sparrien perusteella jättää sen homman niille jotka sen oikeasti osaa.

Samoihin aikoihin aloin opettaa 7-11 vuotiaille lapsille telinevoimistelua Siuntion seurakunnan mandaatin alla. Tämä oli todella haastavaa aikaa, kun Siuntiossa ryhmäkoko olikin 20 lasta. Siinä kun muutaman tunnin viikossa kokeilee saada 20 lasta motivoitumaan voimistelusta(mikä useimmilla tuntui olevan vanhempien valitsema harrastus) oppii kyllä kaikenlaisia kikkoja (porkkana on parempi kuin keppi!). Saattaa olla myös yksi syy miksi hermot oli kireällä treeneissä.

2002 muutin Espanjaan ja siellä toimin puolisen vuotta Suomalaisen koulun liikuntakerhon vetäjänä. Eli en päässyt lapsista eroon.

Ennen inttiä muutin Matinkylään ja Helsingin hikikoppi muuttui Espoon kamppailuopistoon. Lajiksi tuli thai-nyrkkeily. Kehä-haissa opin sitten mistä hyvä harrastus koostuu. Vaihtelevat vastustajat tekivät sen, että opit nopeasti tuntemaan porukan, helvetin hyvä valmennustaso ja alati vaihtuvat harjoitukset motivoivat ihan eritavalla, sain itsestä enemmän irti. Tässä lajissa ei ollut mitään muuta vikaa kuin ainainen kipu raajoissa. Tämä harrastus loppui vähän ennen prinsessan syntymää kun piti muuttaa vähän halvemmille alueille. Huomasin olevani Pohjalla. (KVG)

Raaseporiin muuton jälkeen en oikein löytänyt mitään uutta ja kivaa. Eli aika meni lähinnä salilla peilistä itseäni tuijottaen ja haukkapenaa harjoittaen. Liityin 2006 maakuntajoukkoihin ja sitä kautta aukesi taas ihan uudentyyppisiä harjoituksia ja kouluttaumismahdollisuuksia. Aloinkin vetämään länsiuudenmaan reserviläisille kuntothainyrkkeilyä Siuntion judosalilla. Upeaa porukka!!!! Jos muuten vapaaehtoinen maanpuolustus kiinnostaa, vetäskää hihasta.

2011 se sitten tapahtui. Oltiin parhaan ystäväni Antin kanssa istuskelemassa paikallispubissa. Normaalin itsekehuskelun sijaan aloinkin manailemaan Antille, että kunpa olisi sellainen laji missä olisi painonnostoa, telinevoimistelua ja vaikka jotain kuntopiirihommaa… Antti katsoi minua hölmistyneillä, nallemaisilla silmillään ja kysyi lähes ivallisesti: ”Siis eks sä tiedä kuka on Mikko Salo?!”. En tiennyt.

Seuraavana päivänä youtube-vierailun jälkeen lähti viesti Sorosuolle, sen jälkeen olenkin ollut aikas tiivisti osa salin sisustusta.

Parasta tässä lajissa on kuitenkin ystävät! Kiitos siitä.

Nimi:	Mirva Salmi
A.K.A:	Mirvis/Mirjami
Homma:	liikunnanohjaaja/painonnostospesialisti
Koulutus:	uimaohjaaja/liikunnanohjaaja/ryhmäliikuntaohjaaja jne

Nimeksi tulla tupsahti sitten Mirva Salmi reilu kolkyt vuotta sitten. Nummi-Pusulassa varttunut ja vasta pari vuotta sitten muuttanut Lohjalle. Pienestä epelistä asti olen touhunut ns. ”liikunnan” parissa. Halusin olla vahva jo 7-8 vuotiaana. Tehtiin me sisarusten kanssa mitä vaan, niin aina halusin olla yhtä vahva kuin miehet, ja syödä niin kuin miehet. Jos kannettiin puita, niin halusin kantaa kerralla enemmän kuin kukaan muu. Isäni oli pahin vastustaja ja samalla ehkä tietämättään meikäläisen ensimmäinen ”valmentaja”. Siltä aina kysyin, kuinka paljon pitää jaksaa nostaa tai kantaa, että on hyvä jne. Meidän perheessä liikuttiin aika paljon, mutta lähinnä metsissä ja omassa pihapiirissä. Uinti oli aika vahvasti meidän lapsuudessa mukana ja varmaan siitä syystä myöhemmin parikymppisenä hakeuduin uimahallille töihin.

8 luokan jälkeen pyöristyin aika paljon, kun jätin lähes täysin liikunnan. Lukion tokalla luokalla koin hirvittävän ahaa-elämyksen, kun mua ei valittu vanhojentanssissa pariksi. Se oli oikeastaan mieletön herätys sen hetkisessä elämässä ja muutti tämän epelin suuntaa aika radigaalisti. Se ”kolahdus” itseasiassa antoi hirveän potkun niihin mun unelmiin, mitkä olin yläasteen aikana unohtanut -nimittäin varusmiespalvelus ja poliisikoulu. Aloin tiputtamaan painoa ja suorastaan asuin kirjastossa ja yritin imeä kaiken mahdollisen sen hetkisen tiedon ravinnoista ja liikunnasta. Ylioppilaskirjoitusten aikaan paino oli tippunut likemmäs 20 kiloa. Kirjoitukset meni hieman alakanttiin, koska mielessä ei pyörinyt mikään muu kuin vaa’an lukema, ravinnot ja treenit. Ylioppilaaksi en päässyt keväällä 2001, silloin kun muut luokkalaiseni pääsivät. Tsemppasin itseäni kuitenkin sillä, että saman vuoden heinäkuussa astuisin armeijan harmaisiin.

Pidin varusmiespalvelusta ”kunnon” mittapuuna ja ennen armeijaa ajattelin, että jos jaksan fillaroida yhtäsoittoa 112km niin selviän hyvin intistä. Selvisin hyvin siitä 112km:stä, mutta en intistä. Meikäläisen harjoittelu perustui silloin uintiin, pyöräilyyn ja juoksuun (ihailin triathlonisteja). Mulla oli kuitenkin kehittynyt abi-vuoden aikana syömishäiriö, mikä koitui sitten armeijassa mun kohtaloksi. Ehdin olla armeijan harmaissa 6 viikkoa kunnes jätin touhun kesken. Totesin, että mun pitää oikeasti opetella syömään niinkuin urheilijat, koska en oikeasti jaksanut painella 1000kcal:lla /pv.

Seuraava vuosi, toisen pettymyksen jälkeen, toikin taas ihan uutta meininkiä. En kertonut kenellekään, että aijoin osallistua ylioppilaskirjoituksiin ja tehdä niin kovin töitä, että saisin kirjoitettua sen aineen läpi, missä olin reputtanut. Ja mä teinkin kovin töitä ja kirjoitin keväällä 2002 ylioppilaaksi. Lisäksi olin vuoden aikana oppinut syömään, en enää pelännyt ruokaa, ja samalla huomasin, että treenit kulki ihan eri meiningillä ja muutenkin ajatuskin juoksi paljon paremmin, ja olin paljon iloisempi. Olin alkanut miettiä, että olisi mieletöntä auttaa sellaisia ihmisiä, jotka kamppailevat paino-ongelmien kanssa. Yht’äkkiä huomasin istuvani Kanneljärven Opistolla Kasvatuksen ja kansalaistoiminnan linjalla ja ensimmäinen kurssi oli Seikkailuohjaajan peruskurssi. Se kurssi muutti mun elämän ihan täysin ja sain pienen kosketuksen seikkailu-urheiluun. Suoritin uimaopettajan kurssin ja seuraavana keväänä istuin Neidonkeitaan uimavalvonnassa ja myöhemmin sain alkaa vetämään uimakouluja.

Varusmiespalveluksen suoritin loppuun 2004 vuonna ja olin ylpeä, että mun toinen unelmista toteutui ja sain sotilaspoliisikoulutuksen. Intin jälkeen uskaltauduin kuntosalien ihmeelliseen maailmaan ja ensin meikäläiselle teki treeniohjelmia yksi jääkiekkovalmentaja, sillon sain ensimmäisen kosketuksen tempaukseen ja työntöön. Varsinainen kipinä syttyi saman vuoden syksynä, kun olin katsomassa Painonnoston Etelä-Suomen Lääninmestaruuskilpailuja.

Painonnosto ei ollutkaan mikään ihan maailman helmpoimpia juttuja ja huomasin, että mun piti ihan oikeasti tehdä hemmetisti töitä, että uskalsin temmata esimerksi 30 kiloa kyykkyyn. Raakanahan sain vedettyä melkein mitä romuja vaan, mutta se, että painot pitäisi uskaltaa vetää suorille käsille kyykyn kautta oli jotenkin yliluonnollisen vaikeata. Harjoittelin todella paljon. Saatoin tehdä pelkkää tempausta kyykkyyn 2,5 h putkeen. Harjoittelin kotona peilin edessä luudan varrella todella paljon. Kuvasin paljon omia nostoja ja yritin itse opetella/nähdä omat virheet ja korjata ne. Mun toinen kotini oli Nummelan voimailijoiden pääkallopaikka ja siellä vietin suurimman osan vapaa-ajasta. Kirjastosta ja internetistä imin kaiken mahdollisen tiedon painonnostosta ja niiden tekniikasta. Katselin ripiitillä painonnostovideoita. Kävin todella paljon kisoja katsomassa ja yritin imeä sieltä kaiken mahdollisen. Ensimmäisissä kisoissa olin vuoden päästä ja se olikin ihan huikea kokemus. Sitä mukaa, kun huomasin, että voima tarttui ja kroppa muuttuu lihaksikkaammaksi, meikäläisen nälkä vaan kasvoi. Treenasin ihan hullunlailla ja tein paljon harjoituksia salaa valmentajalta. Jos kisat meni perseelleen, niin olin takuu varmasti illalla salilla. Lisäksi ohjasin paljon jumppia LLK Oy:ssä, mutta en pitänyt niitä yhtään ns. treeninä. Valmentaja ihmetteli, miksi koko ajan mulla oli joku paikka rikki ja miksi mä hirveesti vaan kiukuttelin treeneissä, ja miksi multa katos iloisuus lähes kokonaan. Itse tietenkin syytin mukamas huonoa valmennussuhdetta ja sitä etten saa muka tarpeeksi huomiota ja mun kehityksen stoppaaminen tai takapakit olisi lähes kokonaan valmentajan vika. Mulla oli tavoitteena yleisensarjan SM-raja ja en saanut sitä tehtyä 2006-2010 vuosien aikana, vaikka olin omistanut lähes koko elämäni painonnostolle. Vuosi 2010 oli taas sellainen pysähtymisen paikka meikäläisen elämässä ja mietin oikeasti mitkä asiat ovat mulle tärkeitä ja miten kovin haluan asioita, haluanko jatkaa tota ”perse edellä puuhun- meininkiä”, vai teenkö oikeasti maltilla ja järkevällä suunnittelulla noi treenamiset.

Sanoin valmmennussuhteen irti keväällä 2010 ja siitä seuraavat 9 kuukautta treenasin hyvin pitkälle crossfit-tyyppisesti, valmensin itse itseäni ja tein itselle ohjelmia. Paino tippui lähes 12 kiloa ja pääsin parhaimpaan aerobiseen kuntoon, missä olen koskaan ollut. Helmikuussa 2011 Tannisen Pete (Rovaniemen reippaiden painonnostovalmentaja) otti muhun yhteyttä ja ihmetteli, kun ei mua ollut kilpalavoilla näkynyt. En ollut Peteä sillä tavalla tuntenut, kisoissa morjenstettu jne. Tuntui käsittämättömän hienolta, että se ihminen otti muhun yhteyttä ja ihmetteli minne olin kadonnut ja ilmoitti samalla, että meikäläistä kaivataan kisalavoilla. Tuntui hienolta kuulla, että olin jäännyt ihmisten mieliin, vaikken koskaan ole ollut tuloksien perusteella mikään huippunostaja, ja tuntui hienolta kuulla, kun Pete sanoi, että on sääli menettää lahjakas nostaja. En muista kumpi ehdotti, mutta sovittiin, että Pete tekee mulle ohjelmat. Maaliskuussa lensin  Rovaniemelle (samalla kävin katsomassa Painonnoston yleisensarjan SM-kilpailuja) ja Pete katsoi mun tekniikat ja teki siltä pohjalta treeniohjelmat.

Comebackin kisalavoille tein 2011 toukokuun lopulla ja tuntui äärimmäisen hienolta saada pitkäaikaisin unelma täyttymään ja sain heti tulosrajan tehtyä Yleisensarjan SM-kilpailuihin ja samalla paransin omia ennätyksiä yhteensä 21 kiloa. Saman vuoden lokakuussa osallistuin Seurajoukkua PM-kisoihin yhdessä Ilmarisen Merin kanssa ja taidettin olla neljänsiä. Ekoissa SM-kisoissa olin 2012, tosin omista ennätyksistä jäin 15 kiloa loukkaantumisten takia ja sijoitus oli 5 sija.

Taas on elämässäni sellainen vaihe, että haluan uusia haasteita ja rakentaa omasta fysiikasta mahdollisimman monipuolisen, enkä keskittyä vaan yhteen osa-alueeseen. Sen takia otin Makeen yhteyttä tämän vuoden toukokuussa ja kyselin, että tietäiskö hän sellasta valmentajaa, joka osaa tehdä meikäläisestä monipuolisen. Make vastasi hyvin makemaiseen tapaan, että crossfitti on sitä, mitä etsin eli salille nyt vaan. Ja siinä se epeli on ollut kyllä harvinaisen oikeassa. Tuntuu, että olen löytänyt jotain ihan mieletöntä ja sellasen meiningin, mistä en osanut edes sillon muksuna haaveilla, kun roudasin niitä mukamas painavia kiviä paikasta toiseen.

Hieno olla mukana ihan mielettömän ihanien ihmisten parissa!

Nimi:	Tuomo Määttä
A.K.A:	tuomo
Koulutus:	judosensei

Olen Tuomo ja syntynyt Koillismaan perukoilla, Kuusamossa. Siellä urheiluhistoriani alkoi hiihdolla ja juoksulla. Talvet hiihdettiin ja kesät juostiin, muuta urheilua ei tunnettu silloisen opettajan toimesta. Ala-asteen kolmannelta on oma vuoden hiihtoennätyksenikin, 1000 kilometria.

Ylä aste ja lukio aika jatkuivat enemmän tai vähemmän juosten, mutta hiihto vaihtui painojen nosteluun kylän poikien kanssa. Latoon kotona rakennettiin painonnostoteline ja kaupasta sitä koristamaan 50 kg vinyylipainosarja. Siihen sitten lisäpainoja sementistä painojen käydessä vähiin.

Oulun yliopisto opiskelun aikana mukaan tuli myös aikido, jota harrastin salilla käynnin lisäksi aina Lohjalle muuttoon asti, vuoteen 2000. Lohjalla aikido vaihtui judoon, jossa olen ollut mukana siitä lähtien. Myös uinti tuli muutamia vuosia sitten mukaan kuvioon, kun innostuin hommaamaan triahtlon puvun. Kesäisin avovesiuinnit Hormajärvessä ja talvella Lohjan Octobysin uimareenit sunnuntaisin. Tervetuloa kaveriksi Hormajärvelle kunhan jäät lähtee…

Crossfitin ”löysin” Lohjan kirjastossa lehtisalissa urheilulehtiä selaillessani. Vanhan kroppa ei kestänyt judoa kuten ennen ja mielessä oli pyörinyt jokin lisälaji, enemmän voimaan keskittyvä. Kahvakuulailu oli suunnitelmissa, kunnes tuo lehtiartikkeli sattui silmiini. Se oli ihastusta ensisilmäyksellä. Netistä sitten kaivelemaan, että mistä löytyy ja ilokseni Lohjalla oli oma sali ! Keväästä 2012 olen pyöriskellyt matkassa ja tämä on laji mitä aina etsinyt.

Salilla nähdään!

Nimi:	Jarno Hämäläinen
A.K.A:	jarrrrnooooooo

Mun nimi on Jarno ja oon syntyperäinen lohjalainen. Urheilutausta lyhyesti ja ytimekkäästi:

Juniorina pelasin lentopalloa muutaman vuoden paikallisessa seurassa. Harrastus loppui kun joukkue lopetettiin pelaajien puutteessa. Lukioaikoina sitten hölkkäilin ja kävin satunnaisesti salilla pääasiassa lehtiä lukemassa . Armeijan jälkeen työt vei nuorta miestä ympäri uudenmaanlääniä jokusen vuoden ja sitten olikin perheen perustamisen aika.

Uuden kipinän liikkumiseen sain joitakin vuosia sitten, kun jälkikasvusta oli tullu nuoria / varhaisnuoria ja aikaa omalle harrastamiselle alkoi taas olemaan.  Huomasin myös, ettei farkkujen ylänappi enää mennyt kiinni ja paino oli nousemassa uudelle kymmenluvulle.

Juoksemalla tiputin sitten painoa viitisen kiloa ja aloin taas käymään salillakin aktiivisemmin.

Crossfittiin mut houkuttelikin lenkkikaverini ja mukana menossa oon ollut keväästä 2012 alkaen. Alun 3 kertaa viikossa on matkan varrella muokkaantunut 4-5 x viikossa treenaamiseen. Mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan mennään. Treenaillaan ja kehitytään yhdessä!

Nimi:	Teemu Anneberg
A.K.A:	teme / ROM
Homma:	yrittäjä

Se on moro. Mun nimi on Teemu ja synnyin alkukesästä vuonna -80 Espoon Matinkylän gettoon. Liikkuminen ja urheilu ovat olleet lähellä sydäntä ihan pikkuipanasta lähtien. 5-6  vuotiaana aloin harrastamaan koripalloa seuratasolla. Isä pelasi siihen aikaan ukkoporukassa korista, valmensi junnuja ja sitä vierestä seuranneena lajivalinta ei ollut vaikea. Rakastuin koripalloon heti ja siitä tuli intohimo. Ekan korin saaminen aikuisten pallolla aikuisten koriin oli huikea tunne. Tuli sitä pyörähdettyä junnumaajoukkueen leirilläkin. Myös muuta liikuntaa tuli veivattua. Kesällä koristreenit oli aina tauolla joten siihen piti keksiä korviketta. Parina kesänä pelasin jalkapalloa paikallisessa joukkueessa ihan kuntoilun vuoksi. Talvisin pipolätkä oli kova sana ja jäällä tuli vietettyä monesti koko päivä. Isä oli aktiivinen liikkuja joten yhdessä käytiin jäällä, uimassa ja vaikka mitä, sitä kautta liikkuminen tarttui minuunkin. Koulussa liikuntatunnit olivat aina kohokohtia ja kaikkiin koulujen välisiin urheilukisoihin lajista riippumatta piti osallistua. Liikunta olikin ainoa 10 joka tokarissa.

Koripalloa harrastin aktiivisesti mentyäni yläasteelle. Isä lopetti valmentamisen ja itsellä oli myös valinnat edessä, joten koripallo sai jäädä ja oli aika keskittyä muihin juttuihin. Liikkuminen ei kuitenkaan jäänyt. Salibandystä tai sählystä tuli uusi suosikki laji Kirkkonummelle muuton jälkeen. Puntillakin käytiin. Myös lumilautailu tuli kuvioihin. -98 loukkasin polveni salibandyssä. Lumpio vääntyi paikaltaan ja siinä hötäkässä lumpiosta lohkesi palanen. No siinä meni sitten muutama kuukausi palautuessa. Myös muut ”ajanvietteet ja harrastukset” rupesivat syömään aikaa liikkumiselta. 2000-luvun alkuvuosina paino rupesi nousemaan ja liikunta jäi yhä vähemmälle. Vuorotyö ja huonot elämäntavat rupesivat näkymään kropassa ja mielessä. Sitten joskus 2006 innostuin salibandystä taas uudelleen. Hyvään vauhtiin päästyäni loukkaannuin taas. Tällä kertaa oli vasemman polven vuoro. Liikkuminen jäi lähes kokonaan. Aristelin vasenta jalkaa enkä uskaltanut rasittaa polvea. Surkeat elämäntavat kasvatti painoa edelleen ja olo oli koko ajan tukalampi niin henkisesti kuin fyysisesti. Hiki tuli jo pelkästä kengänauhojen sitomisesta tai rappujen noususta. Yritystä kunnon kohentamiseen kyllä oli mutta punttikset ja aamu-uinnit kesti sen kuukauden puolitoista ja innostus lopahti sen jälkeen kun tulosta ei tuntunut tulevan.

Noin kolme vuotta sitten havahduin tilaani ja oli aika totaalisen elämäntapa remontin. Painoa oli yli 90kg ja kunto aivan ravalla. Rupesin siihen aikaan tekemään vaimon kanssa siivoushommia ja ne oli aivan tuskaa. Jalkoja särki aina töiden jälkeen ja sitä pershien määrää! Siuntioon muuton jälkeen päätin, että nyt saa kilot kyytiä. Aloitin juoksemisen ja ruokavalion. Aluksi juoksu oli yhtä tuskaa. Parin kilsan lenkit oli maksimeja ja sen jälkeen penikat ja lonkat huusi hoosiannaa. Pikkuhiljaa paino lähti kuitenkin laskemaan ja karppauksen avulla se vielä tehostui. Fyysinen ja henkinen vireys kasvoi ja ansiotyökin rupesi kevenemään. Punttisali tuli myös kuvioihin.

Sitten tapahtui jotain. Sollot oli alottanut jonku krosvitin. Tuukkaa ei enää näkynyt puntilla, joten oli vähän tylsä käydä yksin hinkkaamassa haukkapenaa. Alkoi kaamee hehkutus miten huikeeta krosvit oli ja niin monipuolista ja treenit kesti vaan jotain 7-15 min. Siis täh!!! 7 minuuttii! No pitihän sitä lähteä kokeilemaan, että saa kaverin hiljaseks.

Demo oli 7min boksia ja punnerrusta. Jäätävää settiä ja olin heti koukussa. Vatsa kuralla aina jännitti päivän treeniä ja oman kehityksen näkeminen konkreettisesti kannusti todella paljon. Ekaa kertaa sitten korisaikojen treenaamisessa oli tavoitteita, järjestelmällisyyttä ja oman kehityksen seurantaa. Nyt vuoden lajia harrastaneena voin nähdä muutokset itsessäni ja ne ovat mieluisia. Valmennusajatuksesta innostuin kun kävin yhdelle VPK-porukalle vetämässä ”pikku” jumpan. Oli mahtava tunne saada ihmiset liikkumaan ja innostumaan siitä mitä tehtiin. Käyntini jälkeen palokuntaan onkin kuulemani mukaan jäänyt vakituinen jumppa rinki. Haaveena olisi käydä suorittamassa level 1-koulutus. Kielitaitoni vaan arveluttaa, kun koulutus on Lontoon kielellä. On mukava päästä auttamaan salille toisia. Siinä samalla kehittyy kokoajan myös itse. Ikinä tässä lajissa ei valmista tule. Joten Teemu the ROM (kiitos Mikan) is in the house. Mun vuorolla ei huijata liikeradoissa. Nojoo eiköhän me pidetä vaan kunnolla hauskaa yhdessä ja koetaan onnistumisen riemua. Nähdään boxilla